Aito innostus
luovuuteen kuuluu aito innostus, se ei ole sidottu päivään, ei vuorokauden aikaan, ei taloudellisiin tekijöihin, ei oikeastaan mihinkään, se on joko sisällä tai sitä ei ole. Tämä on kuudes blogikirjoitukseni, huomaan että olen asiasta innostunut, vaikka en edes itse tiedä mihin pyrin. Se on ehkä myös tässä hienointa, antaa vaan ajatuksen viedä, sanojen tarttua paperille, inspiraation johdatella paikasta toiseen, nyanssien virrata, pysyä avoimena impulsseihin. En halua sammuttaa inspiraatiota kahlitsemalla sitä liian nopeasti muotoon, tai tarkoitushakuisesti provosoida kulkemaan tiettyyn suuntaan, enhän ole tekemässä mitään tulosvastuullista.
Laulunkirjoittamisessa se on kaiken a ja o, olla avoin, antaa asioiden, ajatusten tulla, seurata sisäistä ääntä, oikeammin kuunnella sisäistä ääntä, sillä on aika ajoin paljon kerrottavaa, sitä pitää kunnioituksella vaalia ja antaa olla äänessä mahdollisimman paljon. Kertoa tarinoita, ajatuksia ja tuntemuksiaan. Niin tulee hyvä mieli kaikille, itselle ja muille. Taiteilija tarvitsee palautetta, huomiota, hyviä energiota lähimmäisiltä, joskus jopa tervettä kritiikkiä, se ei kuitenkaan saa vaikuttaa sisäiseen ääneen, se ei saa tukahduttaa sitä, vaikka ympäristötekijät olisivat minkälaiset, se on taiteilijan minän ääni, taiteilijan minän maailma, taiteilija minän minä, jotain mitä ainakaan minä en osaa järkevästi tai sanoilla selittää, mutta se on siellä jossain, ehkäpä se on se sielu, jota on myös vaikea selittää, mikä on loppujen lopuksi sielu, no ei kaikkea tarvitse puhki analysoida, ja tieteellisesti mitata tai todistaa.
Kaikki tekeminen johtaa johonkin ja koulii taitoja johonkin tulevaan, runnollisesti todettuna johonkin oman elämän suurempaan spektaakkeliin tai ihan vaan onnistuu itselle tärkeissä asioissa, huomaa oppineensa. Vaikka totesin alussa, että en kahlitse tätä kirjoittelua mihinkään muotoon, se muotohan hakee kokoajan itseään, oikeastaan pitää olla varuillaan sen suhteen. Ihminen rutinoituu hyvin nopeasti, nopeammin kuin uskoisikaan, alkaa toistamaan samaa kaavaa, se ei ole välttämättä hyväksi luovalle tekemiselle, rupeaa toistamaan itseään liiaksi, toisaalta itsensä plagiointia ja toistoa kutsutaan myös tyyliksi. Itse olen ajatellut sen olevan jotain mille ei loppujen lopuksi voi mitään, niin kuin ulkonäkö, kävely tai puhetapa, ne ovat meissä, tekevät meistä yksilöllisiä, nyansseihin voi hiukan puuttua, ilmaisutapaa harjoitella, mutta se joku ydin se on ja pysyy. Ainakin tänään olen tätä mieltä.
Tämän kirjoituksen lukemiseen menee noin kolme minuuttia, kirjoittamiseen hiukan kauemmin, mahdolliset kirjoitusvirheet tai ajatukselliset lapsukset on syytä käydä läpi eli lukaisen kirjoitukseni tietysti, ennenkuin sen julkaisen. Sen kummemmin en kuitenkaan rupea tätä tajunnanvirtaa "tuottamaan", koska silloin sapluuna muuttuisi heti toiseen suuntaan, aivan syyttä suotta. Mitä olen oppinut sen lisäksi, että tämän lukemiseen menee 3 minuuttia, sen että tekstiä on hyvin helppo muodostaa ja kirjoittamaani ajautuu ajatuksia, jopa ideoita mukaan, vaikka en siihen pyrkisikään.
Saattaa olla, että itse havaitsen ideat helpommin kuin ulkopuolinen, mutta niinhän se menee kaikessa luovassa tekemisessä, "ken on se joka sen idean näkee, vaikka se ihan silmien edessä olisi ottajaansa odottamassa". Heti kirjoittamisen jälkeen tulisi uusia ideoita tai otsikoita, joista voisi kirjoittaa. Juuri sitä mitä lauluntekijä tarvitsee, ideoita ja ajatuksia, virittäytymistä alitajuisesti luovuuden taajuudelle. Joskus se tapahtuu tietoisemmin joskus tahtomatta ja joskus sen moottorin sammuttaminen on vaikeata ja se voi jopa olla kiusallistakin, olla lainausmerkeissä 24h töissä. On todettu, että paras lähtötilanne luovuudelle on esimerkiksi pikkulasten suusta kuultu lausahdus "mulla on tylsää" tai "ei oo mitään tekemistä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti