Onnenkauppaa
Musiikintekeminen.
Uuden luominen on hyvinkin yksinäistä puurtamista ja suurin osa tekemisestä tapahtuu pelkästään tekijänsä korvien välissä. Ilman että mitään konkreettista on havaittavissa, ennenkuin ensimmäistäkään sanaa on paperilla tai ensimmäistäkään säveltä soitettu. Joskus sitä luulee, ettei se ole niin, mutta vähitellen uskon siihen, että yhtä tärkeää on olla tekemättä mitään kuin tehdä, jos haluaa tehdä luovaa hommaa. Tästä voisi jatkaa toteamalla myös ja viitaten vanhaan sanontaan "hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty".
Näin on!
Pääkopassa käy välillä kova kuhina, tuulee ja suhisee. Raksuttaa ja joskus ei raksuta, siinä pitää sitten olla valppaana mihin tarttua tai mistä saa kiinni, siinä toisinaan sattuma määrää prosessia, tai en minä oikeastaan tiedä onko sen nimi sattuma tai tahdon voima. En ole sitä sen enempää miettinyt, se on varmasti sekoitus kumpaakin. Kun tuo tekemisen flow iskee, sen on ehdottomasti hyvänolon hormooneja tuottava prosessi. Kuinka se saadaan aikaa. Pitää aloittaa tekeminen, se on hyvin yksinkertaista, pitää tehdä. Ilahduttavinta tämän luovan prosessin jälkeen on tietysti se, jos aikaansaannokset löytävät mahdolliset vastaanottajansa ja muita asiasta kiinnostuneita. Ammatikseen kutsumustaan tehtäessä, on se jopa välttämätöntä.
Jotainhan sen taiteilijankin pitää syödä.
Kuinka tuotteet noin niinkuin laaja-alaisessa mittakaavassa löytävät tarvitsijansa, sen suhteen minä olen aivan ulalla, en ole mainosmies. Markkinointi keinoja olen opiskellut, mutta en ole sisimmältäni myynti tai mainosmies. Se ei ole minun juttu. En tiedä voiko loppujen lopuksi pelkällä markkinoinnilla ja myyntiponnistuksilla myydä mitään oikeasti, pitkäkestoisesti, se on varmaan monen yhteensattuman summa, että palaset loksahtelevat paikoilleen. Tuotteen pitää olla kunnossa -lausahdus kuullaan tässä kohtaa monesti, pitää varmasti paikkansa tuokin. En halua kuitenkaan sen syvemmälle mennä tässä asiassa, koska jokainen
voi miettiä erilaisia menestystuotteita tuolta kantilta ja vetää omat johtopäätöksensä.
Vanha sanonta ettei pitäisi jättää mitään sattuman varaan, saattaa myös sisältää totuuden siemenen. Se siitä!
Eksyin katselemaan erilaisia motivaatioon ym. liittyviä videoita ja seminaareja YouTubessa, kanava jolta muuten löytyy ihan suunnattoman paljon kaikkea inspiroimaa materiaalia, kaikilta elämän osa-alueilta, musiikin lisäksi, on opetusmateriaalia ym. jota itse mielelläni hyödynnän. Olen varmasti itse opiskellut enemmän jo kohtapuoliin kuin koulunpenkillä. Olen löytänyt itselleni monia uusia kiinnostuksen kohteita ja välillä ihan vaan ajanvietettäkin, relausta, sitä tarvitsee ihan yhtä paljon kuin sitten semmosta diipimpää funtsimista tai asioiden opettelua. Tulin lukaisseeksi kaikkien tunteman Rocky hahmon luoman S. Stallonen uranvaiheita, kuinka kaikki alkoi ja kuinka onnenkauppaa kaikki oikeastaan on ollut, että hän breikkasi, löysi tuotanto-yhtiön, sai ideansa, käsikirjoituksensa läpi ja vielä esitti pääroolin kyseisessä filmissä. Hieno menestystarina. Motivoivaa. Itseensä pitää uskoa, omiin unelmiinsa ja visioihin. Havainnoida kutsumuksensa ääni, se mille se sydän sykkii.
Blogin nimi on lauluja lahjaksi. Seikkailen aika laidasta laitaan, sisällöltään mun blogi-kirjoituksissa, en keskity yhteen aiheeseen vaan annan aika pitkälle tässä kohtaa sattuman ja prosessin aikana syntyneen flown määritellä lopputuloksen. Olipa se minkälainen tahansa. Ainakin se on aito. Kuten laulu.
Tällä kertaa huomaan kuitenkin ediotoineeni ja tiukentaneeni kirjoittamaani enemmän kuin aikaisemmilla kirjoituskerrollani jotta sisältö olisi ymmärrettävämpää ja ehkä helppolukuisempaakin. Kuitenkin niin, että en ole jarrutellut ajatuksen luovaa poukkoilemista. Sillä tavalla paperille tarttuu sanojen lisäksi myös ajatuksia.
Inspriraation omalle tekemiselle haen monesti, jos on niitä päiviä, että energiat ovat vähissä - en pelkästään kuuntelemalla musiikkia vaan aika monesti huomaan lukevani paljon kaikenlaista tai esimerkiksi kuuntelemalla vain jutustelua, ihmisten erilaisia tarinoita. Se on inspiroivaa ja sisintä ravitsevaa. Hyvin harvoin tässä kohtaa olen kuitenkaan muistilehtiön kanssa liikkeellä, vaan koen että on tärkeintä aistia asian energia. Energia on nimensä mukaisesti energiaa. On olemassa kahdenlaista energiaa, itse suosittelen valitsemaan sen hyvän.
Kiitos!
lauantai 31. lokakuuta 2015
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Aina erilainen
Aina erilainen
Tämä on hauskaa, tämä kirjoittelu meinaan, enhän minä sitä muuten tekisikään. Jos tämä olisi pakkopullaa, ei siitä paljon iloa olisi kenellekkään, ei edes itselle, Pakkopullahan ei maistu edes kahvin kanssa.
Kirjautumisen ajan tälle palstalle mietin, mistä kirjottaisin ja siinä kohtaa kun tyhjä sivu oli silmieni edessä alkoivat sanat ja ajatus virtaamaan. Onpas kiva leikki, mutta toimiva, jos tykkää. Kaikki ei tietysti tykkää kirjoittaa tai lukea kirjoitusta, olin itsekin sellainen aikoinani, lukion jälkeen en pystynyt edes päivälehtiä lukemaan. Tuntui että olin saanut lukemisesta tarpeekseni. No tänä päivänä on niin paljon muita asioita ja virikkeitä maailmassa joista tykätä kirjoittamisen tai lukemisen sijaan. Esimerkiksi Facebook perustuu pelkkään tykkäämiseen, sehän on tuo nykyajan mielihyvän kanava! Ehkä se osuu ihmisten rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen nälkään joltain osin ja siihen sen suosio ehkä perustuu. Mikä mahtavinta tuolla kanavalla ei ole pakko kirjoittaa tai edes lukea mitään, voi esimerkiksi vain katsella kuvia.
Mietin tuossa, mikäs siinä biisinkirjoittamisessa sitten niin kiehtovaa on, että siitä ei kyllikseen saa. Ensimmäiset biisintapaiset tai tekstejä tein varmaan alaluokilla, siitä on jo varmaan 100 vuotta kohta tullut kuluneeksi. No ensiksikin, se on mieletön kiksi kun paperille alkaa syntymään uutta tuherrusta, idea jäsentyy ja lopuksi muoto ja sitten se koko viisu valmistuu. Tuntee onnistumisen iloa ja monesti biisintekemiseen liittyy monenlaista ratkomista, parsimista, joskus joutuu jopa tekemään kompromissejä. Luovan ja loogisen ajatuksen sekamelska ja lievästi joku hulluus aspekstikin siinä on monesti mukana, ei sitä voi kieltää. Prosessi ja lopputulos on joka kerta omalla tavallaan erilainen ja sillä hetkellä tuo valmis biisi tuntuu aina maailman parhaimmalta biisiltä tai vähintään parhaimmalta itsetehdyltä aikaansaannokselta. Itseasiassa sitä on joka kerta hämillään mistä se laulu siihen oikein tupsahti ja mihin kaikkialle se mieli lauluntekoprosessin aikana meni käymään, kaikki asiat ja yksityiskohdathan harvoin lauluihin jäävät tai mahtuvat, se onkin se homman ikävin puoli, jättää välillä jotain pois mikä omasta mielestä on ollut erinomaisen hyvää - "Kill Your Darlings" on lauluntekijöille tuttu ilmiö. Tein terapiamielessa yhden tuosta tapahtumasta tai ilmiöstä kertovan viisunkin (Laululapsonen) tuoreelle albumille.
Huomaan että välillä minulla on ajatus liian nopea tai ehkä se on liian hidas verrattuna sanalliseen ilmaisuun. Asia jonka välillä itse bongaan videoitani kontrolloidessani tai sitten toisaalta kirjoitetussa muodossa. En aina huomaa tai muista sanoa asiaa loppuun asti aloitettuani jo seuraavaa. Se saattaa tietysti olla rasittavaa lukijana tai katsojana - höh ja häh mitä hää tarkoittaa? Kyllä, minua itseänikin se jonkin verran vaivaa, kun monesti jälkeenpäin huomaa "unohtaneensa" juuri sen tärkeimmän sanottavansa tai ei ole sitä selventänyt. Siinä on tätä kaikkien tuntemaan nyanssia ja ilmiötä "harmi kun ei tullut sillä hetkellä mieleen" tai "niinhän mun olis pitänyt sanoa tai vastata", jälkeenpäin tietää aina paremmin. Mutta koska osa tekemisestäni perustuu improvisointiin ja hetkessä elämiseen, semmosta sattuu, että ajatus katkeaa tai unohtaa sanoa ajatuksen yms. Siksipä minun kannattaa kirjoittaa blogia ja tehdä videoita, jo pelkkää tätä asiaa silmälläpitäen - kevyen verryttelyn ja harjoituksen nimissä. Kunnon ja sorminäppäryyden ylläpitämiseksi. Varsinkin kun nautin siitä. Tätä kaikkea voisi verrata maratoonarin lenkkeilyyn, treeniä tarvii. Toisaalta ei kaikessa tekemisessä tarvii olla 100% järkevyyttä tai edes sisältöä, onhan siitä todisteena monet suositut sarja-ohjelmat telkussa.
Itse funtsin että pitäis melkein aina tehdä vaan just sitä missä on huono, paljon enemmän kuin sitä missä on luontaisesti hyvä. Muuten riman taso pysyy paikallaan. Järkeenkäypää mutta ei ihminen niin normaalisti käyttäydy, koska se on liian vaarallista. Nimittäin jos mogaa. Mikäs sen pahempaa?
Tämä on hauskaa, tämä kirjoittelu meinaan, enhän minä sitä muuten tekisikään. Jos tämä olisi pakkopullaa, ei siitä paljon iloa olisi kenellekkään, ei edes itselle, Pakkopullahan ei maistu edes kahvin kanssa.
Kirjautumisen ajan tälle palstalle mietin, mistä kirjottaisin ja siinä kohtaa kun tyhjä sivu oli silmieni edessä alkoivat sanat ja ajatus virtaamaan. Onpas kiva leikki, mutta toimiva, jos tykkää. Kaikki ei tietysti tykkää kirjoittaa tai lukea kirjoitusta, olin itsekin sellainen aikoinani, lukion jälkeen en pystynyt edes päivälehtiä lukemaan. Tuntui että olin saanut lukemisesta tarpeekseni. No tänä päivänä on niin paljon muita asioita ja virikkeitä maailmassa joista tykätä kirjoittamisen tai lukemisen sijaan. Esimerkiksi Facebook perustuu pelkkään tykkäämiseen, sehän on tuo nykyajan mielihyvän kanava! Ehkä se osuu ihmisten rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen nälkään joltain osin ja siihen sen suosio ehkä perustuu. Mikä mahtavinta tuolla kanavalla ei ole pakko kirjoittaa tai edes lukea mitään, voi esimerkiksi vain katsella kuvia.
Mietin tuossa, mikäs siinä biisinkirjoittamisessa sitten niin kiehtovaa on, että siitä ei kyllikseen saa. Ensimmäiset biisintapaiset tai tekstejä tein varmaan alaluokilla, siitä on jo varmaan 100 vuotta kohta tullut kuluneeksi. No ensiksikin, se on mieletön kiksi kun paperille alkaa syntymään uutta tuherrusta, idea jäsentyy ja lopuksi muoto ja sitten se koko viisu valmistuu. Tuntee onnistumisen iloa ja monesti biisintekemiseen liittyy monenlaista ratkomista, parsimista, joskus joutuu jopa tekemään kompromissejä. Luovan ja loogisen ajatuksen sekamelska ja lievästi joku hulluus aspekstikin siinä on monesti mukana, ei sitä voi kieltää. Prosessi ja lopputulos on joka kerta omalla tavallaan erilainen ja sillä hetkellä tuo valmis biisi tuntuu aina maailman parhaimmalta biisiltä tai vähintään parhaimmalta itsetehdyltä aikaansaannokselta. Itseasiassa sitä on joka kerta hämillään mistä se laulu siihen oikein tupsahti ja mihin kaikkialle se mieli lauluntekoprosessin aikana meni käymään, kaikki asiat ja yksityiskohdathan harvoin lauluihin jäävät tai mahtuvat, se onkin se homman ikävin puoli, jättää välillä jotain pois mikä omasta mielestä on ollut erinomaisen hyvää - "Kill Your Darlings" on lauluntekijöille tuttu ilmiö. Tein terapiamielessa yhden tuosta tapahtumasta tai ilmiöstä kertovan viisunkin (Laululapsonen) tuoreelle albumille.
Huomaan että välillä minulla on ajatus liian nopea tai ehkä se on liian hidas verrattuna sanalliseen ilmaisuun. Asia jonka välillä itse bongaan videoitani kontrolloidessani tai sitten toisaalta kirjoitetussa muodossa. En aina huomaa tai muista sanoa asiaa loppuun asti aloitettuani jo seuraavaa. Se saattaa tietysti olla rasittavaa lukijana tai katsojana - höh ja häh mitä hää tarkoittaa? Kyllä, minua itseänikin se jonkin verran vaivaa, kun monesti jälkeenpäin huomaa "unohtaneensa" juuri sen tärkeimmän sanottavansa tai ei ole sitä selventänyt. Siinä on tätä kaikkien tuntemaan nyanssia ja ilmiötä "harmi kun ei tullut sillä hetkellä mieleen" tai "niinhän mun olis pitänyt sanoa tai vastata", jälkeenpäin tietää aina paremmin. Mutta koska osa tekemisestäni perustuu improvisointiin ja hetkessä elämiseen, semmosta sattuu, että ajatus katkeaa tai unohtaa sanoa ajatuksen yms. Siksipä minun kannattaa kirjoittaa blogia ja tehdä videoita, jo pelkkää tätä asiaa silmälläpitäen - kevyen verryttelyn ja harjoituksen nimissä. Kunnon ja sorminäppäryyden ylläpitämiseksi. Varsinkin kun nautin siitä. Tätä kaikkea voisi verrata maratoonarin lenkkeilyyn, treeniä tarvii. Toisaalta ei kaikessa tekemisessä tarvii olla 100% järkevyyttä tai edes sisältöä, onhan siitä todisteena monet suositut sarja-ohjelmat telkussa.
Itse funtsin että pitäis melkein aina tehdä vaan just sitä missä on huono, paljon enemmän kuin sitä missä on luontaisesti hyvä. Muuten riman taso pysyy paikallaan. Järkeenkäypää mutta ei ihminen niin normaalisti käyttäydy, koska se on liian vaarallista. Nimittäin jos mogaa. Mikäs sen pahempaa?
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Aito innostus
Aito innostus
luovuuteen kuuluu aito innostus, se ei ole sidottu päivään, ei vuorokauden aikaan, ei taloudellisiin tekijöihin, ei oikeastaan mihinkään, se on joko sisällä tai sitä ei ole. Tämä on kuudes blogikirjoitukseni, huomaan että olen asiasta innostunut, vaikka en edes itse tiedä mihin pyrin. Se on ehkä myös tässä hienointa, antaa vaan ajatuksen viedä, sanojen tarttua paperille, inspiraation johdatella paikasta toiseen, nyanssien virrata, pysyä avoimena impulsseihin. En halua sammuttaa inspiraatiota kahlitsemalla sitä liian nopeasti muotoon, tai tarkoitushakuisesti provosoida kulkemaan tiettyyn suuntaan, enhän ole tekemässä mitään tulosvastuullista.
Laulunkirjoittamisessa se on kaiken a ja o, olla avoin, antaa asioiden, ajatusten tulla, seurata sisäistä ääntä, oikeammin kuunnella sisäistä ääntä, sillä on aika ajoin paljon kerrottavaa, sitä pitää kunnioituksella vaalia ja antaa olla äänessä mahdollisimman paljon. Kertoa tarinoita, ajatuksia ja tuntemuksiaan. Niin tulee hyvä mieli kaikille, itselle ja muille. Taiteilija tarvitsee palautetta, huomiota, hyviä energiota lähimmäisiltä, joskus jopa tervettä kritiikkiä, se ei kuitenkaan saa vaikuttaa sisäiseen ääneen, se ei saa tukahduttaa sitä, vaikka ympäristötekijät olisivat minkälaiset, se on taiteilijan minän ääni, taiteilijan minän maailma, taiteilija minän minä, jotain mitä ainakaan minä en osaa järkevästi tai sanoilla selittää, mutta se on siellä jossain, ehkäpä se on se sielu, jota on myös vaikea selittää, mikä on loppujen lopuksi sielu, no ei kaikkea tarvitse puhki analysoida, ja tieteellisesti mitata tai todistaa.
Kaikki tekeminen johtaa johonkin ja koulii taitoja johonkin tulevaan, runnollisesti todettuna johonkin oman elämän suurempaan spektaakkeliin tai ihan vaan onnistuu itselle tärkeissä asioissa, huomaa oppineensa. Vaikka totesin alussa, että en kahlitse tätä kirjoittelua mihinkään muotoon, se muotohan hakee kokoajan itseään, oikeastaan pitää olla varuillaan sen suhteen. Ihminen rutinoituu hyvin nopeasti, nopeammin kuin uskoisikaan, alkaa toistamaan samaa kaavaa, se ei ole välttämättä hyväksi luovalle tekemiselle, rupeaa toistamaan itseään liiaksi, toisaalta itsensä plagiointia ja toistoa kutsutaan myös tyyliksi. Itse olen ajatellut sen olevan jotain mille ei loppujen lopuksi voi mitään, niin kuin ulkonäkö, kävely tai puhetapa, ne ovat meissä, tekevät meistä yksilöllisiä, nyansseihin voi hiukan puuttua, ilmaisutapaa harjoitella, mutta se joku ydin se on ja pysyy. Ainakin tänään olen tätä mieltä.
Tämän kirjoituksen lukemiseen menee noin kolme minuuttia, kirjoittamiseen hiukan kauemmin, mahdolliset kirjoitusvirheet tai ajatukselliset lapsukset on syytä käydä läpi eli lukaisen kirjoitukseni tietysti, ennenkuin sen julkaisen. Sen kummemmin en kuitenkaan rupea tätä tajunnanvirtaa "tuottamaan", koska silloin sapluuna muuttuisi heti toiseen suuntaan, aivan syyttä suotta. Mitä olen oppinut sen lisäksi, että tämän lukemiseen menee 3 minuuttia, sen että tekstiä on hyvin helppo muodostaa ja kirjoittamaani ajautuu ajatuksia, jopa ideoita mukaan, vaikka en siihen pyrkisikään.
Saattaa olla, että itse havaitsen ideat helpommin kuin ulkopuolinen, mutta niinhän se menee kaikessa luovassa tekemisessä, "ken on se joka sen idean näkee, vaikka se ihan silmien edessä olisi ottajaansa odottamassa". Heti kirjoittamisen jälkeen tulisi uusia ideoita tai otsikoita, joista voisi kirjoittaa. Juuri sitä mitä lauluntekijä tarvitsee, ideoita ja ajatuksia, virittäytymistä alitajuisesti luovuuden taajuudelle. Joskus se tapahtuu tietoisemmin joskus tahtomatta ja joskus sen moottorin sammuttaminen on vaikeata ja se voi jopa olla kiusallistakin, olla lainausmerkeissä 24h töissä. On todettu, että paras lähtötilanne luovuudelle on esimerkiksi pikkulasten suusta kuultu lausahdus "mulla on tylsää" tai "ei oo mitään tekemistä".
luovuuteen kuuluu aito innostus, se ei ole sidottu päivään, ei vuorokauden aikaan, ei taloudellisiin tekijöihin, ei oikeastaan mihinkään, se on joko sisällä tai sitä ei ole. Tämä on kuudes blogikirjoitukseni, huomaan että olen asiasta innostunut, vaikka en edes itse tiedä mihin pyrin. Se on ehkä myös tässä hienointa, antaa vaan ajatuksen viedä, sanojen tarttua paperille, inspiraation johdatella paikasta toiseen, nyanssien virrata, pysyä avoimena impulsseihin. En halua sammuttaa inspiraatiota kahlitsemalla sitä liian nopeasti muotoon, tai tarkoitushakuisesti provosoida kulkemaan tiettyyn suuntaan, enhän ole tekemässä mitään tulosvastuullista.
Laulunkirjoittamisessa se on kaiken a ja o, olla avoin, antaa asioiden, ajatusten tulla, seurata sisäistä ääntä, oikeammin kuunnella sisäistä ääntä, sillä on aika ajoin paljon kerrottavaa, sitä pitää kunnioituksella vaalia ja antaa olla äänessä mahdollisimman paljon. Kertoa tarinoita, ajatuksia ja tuntemuksiaan. Niin tulee hyvä mieli kaikille, itselle ja muille. Taiteilija tarvitsee palautetta, huomiota, hyviä energiota lähimmäisiltä, joskus jopa tervettä kritiikkiä, se ei kuitenkaan saa vaikuttaa sisäiseen ääneen, se ei saa tukahduttaa sitä, vaikka ympäristötekijät olisivat minkälaiset, se on taiteilijan minän ääni, taiteilijan minän maailma, taiteilija minän minä, jotain mitä ainakaan minä en osaa järkevästi tai sanoilla selittää, mutta se on siellä jossain, ehkäpä se on se sielu, jota on myös vaikea selittää, mikä on loppujen lopuksi sielu, no ei kaikkea tarvitse puhki analysoida, ja tieteellisesti mitata tai todistaa.
Kaikki tekeminen johtaa johonkin ja koulii taitoja johonkin tulevaan, runnollisesti todettuna johonkin oman elämän suurempaan spektaakkeliin tai ihan vaan onnistuu itselle tärkeissä asioissa, huomaa oppineensa. Vaikka totesin alussa, että en kahlitse tätä kirjoittelua mihinkään muotoon, se muotohan hakee kokoajan itseään, oikeastaan pitää olla varuillaan sen suhteen. Ihminen rutinoituu hyvin nopeasti, nopeammin kuin uskoisikaan, alkaa toistamaan samaa kaavaa, se ei ole välttämättä hyväksi luovalle tekemiselle, rupeaa toistamaan itseään liiaksi, toisaalta itsensä plagiointia ja toistoa kutsutaan myös tyyliksi. Itse olen ajatellut sen olevan jotain mille ei loppujen lopuksi voi mitään, niin kuin ulkonäkö, kävely tai puhetapa, ne ovat meissä, tekevät meistä yksilöllisiä, nyansseihin voi hiukan puuttua, ilmaisutapaa harjoitella, mutta se joku ydin se on ja pysyy. Ainakin tänään olen tätä mieltä.
Tämän kirjoituksen lukemiseen menee noin kolme minuuttia, kirjoittamiseen hiukan kauemmin, mahdolliset kirjoitusvirheet tai ajatukselliset lapsukset on syytä käydä läpi eli lukaisen kirjoitukseni tietysti, ennenkuin sen julkaisen. Sen kummemmin en kuitenkaan rupea tätä tajunnanvirtaa "tuottamaan", koska silloin sapluuna muuttuisi heti toiseen suuntaan, aivan syyttä suotta. Mitä olen oppinut sen lisäksi, että tämän lukemiseen menee 3 minuuttia, sen että tekstiä on hyvin helppo muodostaa ja kirjoittamaani ajautuu ajatuksia, jopa ideoita mukaan, vaikka en siihen pyrkisikään.
Saattaa olla, että itse havaitsen ideat helpommin kuin ulkopuolinen, mutta niinhän se menee kaikessa luovassa tekemisessä, "ken on se joka sen idean näkee, vaikka se ihan silmien edessä olisi ottajaansa odottamassa". Heti kirjoittamisen jälkeen tulisi uusia ideoita tai otsikoita, joista voisi kirjoittaa. Juuri sitä mitä lauluntekijä tarvitsee, ideoita ja ajatuksia, virittäytymistä alitajuisesti luovuuden taajuudelle. Joskus se tapahtuu tietoisemmin joskus tahtomatta ja joskus sen moottorin sammuttaminen on vaikeata ja se voi jopa olla kiusallistakin, olla lainausmerkeissä 24h töissä. On todettu, että paras lähtötilanne luovuudelle on esimerkiksi pikkulasten suusta kuultu lausahdus "mulla on tylsää" tai "ei oo mitään tekemistä".
perjantai 23. lokakuuta 2015
Hymy tekee kauniiksi
Hymy tekee kauniiksi
Taisin taannoin todeta, että moottori pitää pitää käynnissä. Huomasin sen taas itsekin, heti kirjoittamisen jälkeen ne ideat alkoivat vyörymään, eli jos olisi ollut oikea tilanne, kirjoitusprosessi olisi jatkunut, kunnes se kaikki hype materiaali olisi ollut paperilla. Jotkut sanoo, että hyvät ideat eivät unohdu, saattaa olla, en tosin itse usko tuohon ja mikä on loppujen lopuksi hyvä idea, on aina subjektiivinen käsite. Riippuu tilanteestakin ja käyttötarkoituksesta.
Tänään ei ollut kirjoittamispuuskaa, se on hyvä, esimerkin vuoksi voi kirjoittaa muutaman rivin ja tarkastella onko siinä mitään eroa, kun on fiilis tai ei. Jos otan kitaran ja rupean jamittelemaan, ennen pitkään sieltä alkaa tulemaan jotain mihin mahdollisesti tartun, niin on kirjoittamisenkin laita. Biisintekemisessä melkein valtaosaltaan kirjoitan musiikin ja tekstin samanaikaisesti, kokeilemalla, aina uudestaan ja uudestaan, kunnes palaset mielestäni loksahtelevat paikoilleen. Tekotapoja ja mieltymyksiä on yhtä monta kuin tekijäänsäkin, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa, jokainen löytää itselleen omat metodit tekemisen kautta. Ehkä erikoistuu enemmän tekstittäjäksi tai musiikin puolelle, tai lahjakkuus löytyy sovittamisesta tai intohimo biisien soitintamisesta ja tuottamisesta.
Sanoilla jammailu tai ihan vaan ajatuksen virtaa kirjoitteleminen on rauhoittavaa puuhaa. Luulen kuitenkin, että ihmiseen on sisäänrakennettu "pyyhekumi", heti mielellään haluaisi korjata mahdolliset virheet ja epäpuhtaudet. Se voi toisaalta olla luonnekysymyskin, jotkut sanoo sen olen perfektionistien piirre muistaakseni. Oma mielipiteeni on, että tuo luonteenpiirre ei välttämättä ole se produktiivisin, tai minulle se on kuitenkin kauhistus, asioiden liiallinen hinkaaminen, läkähtymiseen asti, mahdollisesti jopa asioiden kesken jättäminen. Koen että luovuuteen ja tekemiseen kuuluu mukavalla tavalla höyläämätöntä pintaa. Facebook-aika ja some-media on tehnyt meistä kaikista staroja, kauneus friikkejä, täydellisyyden tavoitteilijoita, emme halua oikeasti antaa todellista kuvaa mistään, varsinkaan itsestämme, se rosoinen pinta kiillotetaan, jotta olisimme täydellisiä. Miksi? Minun mielestä täydellisyys on muovia ja muovi kylmän tylsää. Mehän olemme kaikki täydellisiä ja ainutlaatuisia omalla tavallamme juuri sellaisina kuin olemme. Hymy tekee kauniiksi, ei siinä muuta tarvitse.
Taisin taannoin todeta, että moottori pitää pitää käynnissä. Huomasin sen taas itsekin, heti kirjoittamisen jälkeen ne ideat alkoivat vyörymään, eli jos olisi ollut oikea tilanne, kirjoitusprosessi olisi jatkunut, kunnes se kaikki hype materiaali olisi ollut paperilla. Jotkut sanoo, että hyvät ideat eivät unohdu, saattaa olla, en tosin itse usko tuohon ja mikä on loppujen lopuksi hyvä idea, on aina subjektiivinen käsite. Riippuu tilanteestakin ja käyttötarkoituksesta.
Tänään ei ollut kirjoittamispuuskaa, se on hyvä, esimerkin vuoksi voi kirjoittaa muutaman rivin ja tarkastella onko siinä mitään eroa, kun on fiilis tai ei. Jos otan kitaran ja rupean jamittelemaan, ennen pitkään sieltä alkaa tulemaan jotain mihin mahdollisesti tartun, niin on kirjoittamisenkin laita. Biisintekemisessä melkein valtaosaltaan kirjoitan musiikin ja tekstin samanaikaisesti, kokeilemalla, aina uudestaan ja uudestaan, kunnes palaset mielestäni loksahtelevat paikoilleen. Tekotapoja ja mieltymyksiä on yhtä monta kuin tekijäänsäkin, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa, jokainen löytää itselleen omat metodit tekemisen kautta. Ehkä erikoistuu enemmän tekstittäjäksi tai musiikin puolelle, tai lahjakkuus löytyy sovittamisesta tai intohimo biisien soitintamisesta ja tuottamisesta.
Sanoilla jammailu tai ihan vaan ajatuksen virtaa kirjoitteleminen on rauhoittavaa puuhaa. Luulen kuitenkin, että ihmiseen on sisäänrakennettu "pyyhekumi", heti mielellään haluaisi korjata mahdolliset virheet ja epäpuhtaudet. Se voi toisaalta olla luonnekysymyskin, jotkut sanoo sen olen perfektionistien piirre muistaakseni. Oma mielipiteeni on, että tuo luonteenpiirre ei välttämättä ole se produktiivisin, tai minulle se on kuitenkin kauhistus, asioiden liiallinen hinkaaminen, läkähtymiseen asti, mahdollisesti jopa asioiden kesken jättäminen. Koen että luovuuteen ja tekemiseen kuuluu mukavalla tavalla höyläämätöntä pintaa. Facebook-aika ja some-media on tehnyt meistä kaikista staroja, kauneus friikkejä, täydellisyyden tavoitteilijoita, emme halua oikeasti antaa todellista kuvaa mistään, varsinkaan itsestämme, se rosoinen pinta kiillotetaan, jotta olisimme täydellisiä. Miksi? Minun mielestä täydellisyys on muovia ja muovi kylmän tylsää. Mehän olemme kaikki täydellisiä ja ainutlaatuisia omalla tavallamme juuri sellaisina kuin olemme. Hymy tekee kauniiksi, ei siinä muuta tarvitse.
Mitä vai miten
Mitä vai miten
Mitä sanoa vai miten sanoa, onko sillä merkitystä? Onko sillä merkitystä miltä se kuulostaa vai miltä se näyttää. Sanat. Ajatus. Suosittua ajassamme ovat erilaiset kuvat, valokuvat plus niihin yhdistetty teksti. Nopeaa viestiä, lohduttavia sanoja, kannustavia ajatuksia, jota kuva tukee tunnelmaltaan. Kuin hyvä laulu, se on yhtä paljon yhdistelmä tarinaa, kuvaa ja tulkintaa.
Laulettuna tulkinta mielestäni säätelee kuitenkin sen maagisen lopputuloksen, vaikka tiedän että toinen totuus on, että hyvää sisältöä on vaikea huononkaan tulkinnan pilata. Hyvä biisi on sellainen. Sitä ei myöskään tarvitse kuorruuttaa ja vaahdottaa ylenpalttisesti, se toimii omillaan, parhaimmillaan se on niin. Ne on niitä lauluja kun ennenvanhaan laulukirjoista selailtiin ja laulettiin, klassikoita, toimii pelkkä kitara tai pianosäestys yksinkertaisimmillaan.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa vain blogia, tekstiä, ei mitään mainoksia sivulle tms., sponttaaneja ajatuksia lauluntekemisestä ja kaikenlaisia muitakin aiheita, koska aiheistahan ne laulut syntyy. Samanaikaisesti tuli kuitenkin ajatus, että näistä kirjoituksista voisi tehdä luetun youtube video-version. Vertailun vuoksi, miltä kuulostaa tämä kirjoitettu teksti luettuna, sävyero siihen varmasti tulee. Tämä idea jäi itseasiassa muhimaan, kun olin nähnyt jonkun kaverin kirjoittaneen blogiinsa kirjan ja myöhemmin tehnyt siitä youtube "äänikirja"- version, minusta se oli fantastinen idea. Ei sinänsä mitään uutta, mutta minä pidän tästä nykyajasta sen suhteen, että se on tullut jokamiehen ja naisen oikeudeksi, saa ja voi toteuttaa itseään reaaliajassa, tavoittaa mahdollisesti muitakin asiasta kiinnostuneita helpommin kuin viidakkorumpujen aikaan. Kaikki oli hitaampaa, vaikka toisaalta tietysti kestävämpää kuin nyt, kun sisältöä tuotetaan mielettömät määrät ja yhtä nopeasti se myös kulutetaan ja unohdetaan.
Kirja on ehdottomasti itselle yksi tulevaisuuden haave, kirjoittaa kirja, ihan vaan sen tähden että haluan saada selville osaisinko. Sitähän ei saa selville muuta kuin tekemällä ja kokeilemalla. Haaveita, tavoitteita ja mielenkiinnonkohteita pitää aina jokunen plakkarissa olla - pahan päivän varalle!
Mitä sanoa vai miten sanoa, onko sillä merkitystä? Onko sillä merkitystä miltä se kuulostaa vai miltä se näyttää. Sanat. Ajatus. Suosittua ajassamme ovat erilaiset kuvat, valokuvat plus niihin yhdistetty teksti. Nopeaa viestiä, lohduttavia sanoja, kannustavia ajatuksia, jota kuva tukee tunnelmaltaan. Kuin hyvä laulu, se on yhtä paljon yhdistelmä tarinaa, kuvaa ja tulkintaa.
Laulettuna tulkinta mielestäni säätelee kuitenkin sen maagisen lopputuloksen, vaikka tiedän että toinen totuus on, että hyvää sisältöä on vaikea huononkaan tulkinnan pilata. Hyvä biisi on sellainen. Sitä ei myöskään tarvitse kuorruuttaa ja vaahdottaa ylenpalttisesti, se toimii omillaan, parhaimmillaan se on niin. Ne on niitä lauluja kun ennenvanhaan laulukirjoista selailtiin ja laulettiin, klassikoita, toimii pelkkä kitara tai pianosäestys yksinkertaisimmillaan.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa vain blogia, tekstiä, ei mitään mainoksia sivulle tms., sponttaaneja ajatuksia lauluntekemisestä ja kaikenlaisia muitakin aiheita, koska aiheistahan ne laulut syntyy. Samanaikaisesti tuli kuitenkin ajatus, että näistä kirjoituksista voisi tehdä luetun youtube video-version. Vertailun vuoksi, miltä kuulostaa tämä kirjoitettu teksti luettuna, sävyero siihen varmasti tulee. Tämä idea jäi itseasiassa muhimaan, kun olin nähnyt jonkun kaverin kirjoittaneen blogiinsa kirjan ja myöhemmin tehnyt siitä youtube "äänikirja"- version, minusta se oli fantastinen idea. Ei sinänsä mitään uutta, mutta minä pidän tästä nykyajasta sen suhteen, että se on tullut jokamiehen ja naisen oikeudeksi, saa ja voi toteuttaa itseään reaaliajassa, tavoittaa mahdollisesti muitakin asiasta kiinnostuneita helpommin kuin viidakkorumpujen aikaan. Kaikki oli hitaampaa, vaikka toisaalta tietysti kestävämpää kuin nyt, kun sisältöä tuotetaan mielettömät määrät ja yhtä nopeasti se myös kulutetaan ja unohdetaan.
Kirja on ehdottomasti itselle yksi tulevaisuuden haave, kirjoittaa kirja, ihan vaan sen tähden että haluan saada selville osaisinko. Sitähän ei saa selville muuta kuin tekemällä ja kokeilemalla. Haaveita, tavoitteita ja mielenkiinnonkohteita pitää aina jokunen plakkarissa olla - pahan päivän varalle!
torstai 22. lokakuuta 2015
Ajatuksen häivä
Ajatuksen häivä
Laulutekstissä on tietysti aina plussaa jos siinä on myös jotain ajatuksen häivääkin mukana, on onnistunut ilmaisemaan jotain tosi nasevasti tai ymmärrettävän orginellisti kiteyttämään. Joskus huomaa, että ihmiset mieltyvät kuuntelemaan loppupeleissä, aivan tavallisia asioita, tavallisesti sanottuna, niin tavallista että huomaa joskus itse lähteneensä merta edemmäs kalaan syyttä suotta, siinä se on silmien edessä, se tarina, simppeliä. Mestarit osaa sanoa tavallisen ja yksinkertaisen asian mestarillisen yksinkertaisen tavallisesti. Siksi heitä kutsutaan mestareiksi. Höh! Monesti se suurin oivallus on se mikä näyttää vähäpätöiseltä. Pieni on suurta.
Kouluaikana ei mua lukeminen, eikä kirjoittaminen juurikaan kiinnostanut. Musiikki kylläkin ja rytmi. Ja tytöt! Koulussa tietysti viilattiin pilkkuja, olin siinä aina tosi huono, en ymmärtänyt asian järkevyyttä, en taida vieläkään ymmärtää. Sitä pilkun paikkaa tai pilkun viilausta. Ehkäpä siksi joudunkin opettelemaan asioita kantapään kautta alinomaan. En tiedä mistä se kirjoittamisvimma sitten on tullut tai periytynyt, koska huomaan vaivihkaa kirjoittaneeni vuosien saatossa ylös kaikenlaista, muutakin kuin laulutekstejä tai ideoita lauluihin. Lauluntekemisessä ja biisinikkaroinnissa oli pitkään vaihe, että vain musiikki oli pääsasia, sanoista viis. Tai niin ainakin silloin luulin. Nyt kun oma tekstien analysointikyky on kehittynyt paremmaksi, runsaan tekemisen ja kuuntelemisen kautta, huomaan tehneeni alitajuntaisesti kappaleita ja sanoneenikin ihan oikeita asioita, myös tuolloin kirjoittajataipaleeni alkumetreilläkin, vaikka ehkä tuolloin muuta luulinkin. Itsellä on muistikuva, että suomenkielisistä rokkibändeistä en ollut koskaan juurikaan kiinnostunut, ehkä juuri sen takia, että "teksteissä" piti aina purkaa tai kertoa jotain. Sen suhteen olen muuttunut ajan myötä, varsinkin kun olen jo aika syvällä lauluntekemisen maailmassa itse, jotain pointtia tekstissä pitää olla. Toisaalta tykkään myös kunnon diibadaabasta, eikä sen tekeminen ole itseasiassa yhtään sen helpompaa kuin pieteetillä tehdyt mestari-sanoitukset. Niin että lyriikat toimii, vuodesta toiseen. Get On!
Laulutekstissä on tietysti aina plussaa jos siinä on myös jotain ajatuksen häivääkin mukana, on onnistunut ilmaisemaan jotain tosi nasevasti tai ymmärrettävän orginellisti kiteyttämään. Joskus huomaa, että ihmiset mieltyvät kuuntelemaan loppupeleissä, aivan tavallisia asioita, tavallisesti sanottuna, niin tavallista että huomaa joskus itse lähteneensä merta edemmäs kalaan syyttä suotta, siinä se on silmien edessä, se tarina, simppeliä. Mestarit osaa sanoa tavallisen ja yksinkertaisen asian mestarillisen yksinkertaisen tavallisesti. Siksi heitä kutsutaan mestareiksi. Höh! Monesti se suurin oivallus on se mikä näyttää vähäpätöiseltä. Pieni on suurta.
Kouluaikana ei mua lukeminen, eikä kirjoittaminen juurikaan kiinnostanut. Musiikki kylläkin ja rytmi. Ja tytöt! Koulussa tietysti viilattiin pilkkuja, olin siinä aina tosi huono, en ymmärtänyt asian järkevyyttä, en taida vieläkään ymmärtää. Sitä pilkun paikkaa tai pilkun viilausta. Ehkäpä siksi joudunkin opettelemaan asioita kantapään kautta alinomaan. En tiedä mistä se kirjoittamisvimma sitten on tullut tai periytynyt, koska huomaan vaivihkaa kirjoittaneeni vuosien saatossa ylös kaikenlaista, muutakin kuin laulutekstejä tai ideoita lauluihin. Lauluntekemisessä ja biisinikkaroinnissa oli pitkään vaihe, että vain musiikki oli pääsasia, sanoista viis. Tai niin ainakin silloin luulin. Nyt kun oma tekstien analysointikyky on kehittynyt paremmaksi, runsaan tekemisen ja kuuntelemisen kautta, huomaan tehneeni alitajuntaisesti kappaleita ja sanoneenikin ihan oikeita asioita, myös tuolloin kirjoittajataipaleeni alkumetreilläkin, vaikka ehkä tuolloin muuta luulinkin. Itsellä on muistikuva, että suomenkielisistä rokkibändeistä en ollut koskaan juurikaan kiinnostunut, ehkä juuri sen takia, että "teksteissä" piti aina purkaa tai kertoa jotain. Sen suhteen olen muuttunut ajan myötä, varsinkin kun olen jo aika syvällä lauluntekemisen maailmassa itse, jotain pointtia tekstissä pitää olla. Toisaalta tykkään myös kunnon diibadaabasta, eikä sen tekeminen ole itseasiassa yhtään sen helpompaa kuin pieteetillä tehdyt mestari-sanoitukset. Niin että lyriikat toimii, vuodesta toiseen. Get On!
Luovuuden salaisuus
Luovuuden salaisuus
...on hyvin yksinkertainen. On osattava keskittyä hetkeen, unohtaa ympäröivä maailma, etiketti, säännöt yms. antaa sen tulla mikä on tullakseen sensuroimatta. Ensimmäiset sanat, fiilis, melodian pätkä on monesti just juuri se paras, miettimättä sen kummempia, jatkojalostus on joskus tarpeen, mutta jos ei ole hyvää ydintä ei ole mitään jalostettavaakaan.
Kuulostaa helpolta, mutta jokainen joka on yrittänyt kirjoittaa kauppalistaa isomman kokonaisuuden paperille ajatuksen kanssa, huomaa aika nopeasti, että ei se niin helppoa olekaan, olla luonteva ja oikeasti antaa asioiden tulla sisimmästä tai niin kuin ajattelee, saattaa olla ettei ole riittävästi edes tekniikkaa tai kokemusta asioiden ilmaisemiseen, instrumentti ei soi oikein, jos sitä ei treenaa välillä. Moottori on syytä pitää käynnissä pääkopassakin, vaikka ei aina eteenpäin menisikään verenmaku suussa tai yltiö-tulostavotteellisesti, muuten sen motin käynnistämiseen tarpeen vaatiessa menee koko hyvä tekemisen energia, vaikka moottorin pitäisi jo sillä hetkellä käydä kunnon kierroksilla. Molempia pitää treenata, relausta ja tekniikkaa. Siksi minä esimerkiksi kirjoitan nyt. Ajatus ja sanat virtaavat itsestään, johdattelevat tarinaa juuri sinne minne haluan tai parhaimmassa tapauksessa johdattelevat minut aarteen luokse. Siksi minä kirjoitan. Se on kiksi, se uuden syntyminen. Se on hieno hetki. Hieno on hetki. Hieno hetki. Se on paras hetki. Se maaginen hetki. The Magic Moment!
...on hyvin yksinkertainen. On osattava keskittyä hetkeen, unohtaa ympäröivä maailma, etiketti, säännöt yms. antaa sen tulla mikä on tullakseen sensuroimatta. Ensimmäiset sanat, fiilis, melodian pätkä on monesti just juuri se paras, miettimättä sen kummempia, jatkojalostus on joskus tarpeen, mutta jos ei ole hyvää ydintä ei ole mitään jalostettavaakaan.
Kuulostaa helpolta, mutta jokainen joka on yrittänyt kirjoittaa kauppalistaa isomman kokonaisuuden paperille ajatuksen kanssa, huomaa aika nopeasti, että ei se niin helppoa olekaan, olla luonteva ja oikeasti antaa asioiden tulla sisimmästä tai niin kuin ajattelee, saattaa olla ettei ole riittävästi edes tekniikkaa tai kokemusta asioiden ilmaisemiseen, instrumentti ei soi oikein, jos sitä ei treenaa välillä. Moottori on syytä pitää käynnissä pääkopassakin, vaikka ei aina eteenpäin menisikään verenmaku suussa tai yltiö-tulostavotteellisesti, muuten sen motin käynnistämiseen tarpeen vaatiessa menee koko hyvä tekemisen energia, vaikka moottorin pitäisi jo sillä hetkellä käydä kunnon kierroksilla. Molempia pitää treenata, relausta ja tekniikkaa. Siksi minä esimerkiksi kirjoitan nyt. Ajatus ja sanat virtaavat itsestään, johdattelevat tarinaa juuri sinne minne haluan tai parhaimmassa tapauksessa johdattelevat minut aarteen luokse. Siksi minä kirjoitan. Se on kiksi, se uuden syntyminen. Se on hieno hetki. Hieno on hetki. Hieno hetki. Se on paras hetki. Se maaginen hetki. The Magic Moment!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)